Isoäiti Anna eli pitkän elämän omistaen sen perheelleen. Hän kasvatti lapsensa panostaen heihin kaiken rakkautensa, huolenpitonsa ja toiveensa.

Joka aamu hän heräsi aikaisin valmistamaan aamiaista, pesemään, silittämään ja iltaisin luki satuja lastenlapsilleen. Hän uskoi, että hänen antamansa rakkaus palaisi satakertaisesti hänen vanhuutensa koittaessa.

Mutta todellisuus osoittautui toisenlaiseksi. Kun Anna täytti kahdeksankymmentä, hänen omat lapsensa päättivät yhtäkkiä, että äidistä huolehtiminen oli liian raskasta.

He eivät enää halunneet huolehtia hänestä, puhua hänelle, kuulla hänen pyyntöjään. Eräänä kylmänä aamuna he toivat hänet hoitokotiin, tuskin katsoen häntä silmiin. Annasta tuntui kuin maailma olisi romahtanut hänen jalkojensa alle.

Ensimmäiset päivät olivat kauheimpia. Hän istui kovalla sängyllä ja katsoi tyhjään huoneeseen, josta hän kuuli vain muiden vanhojen naisten huminaa, eksyneiden kuten hän itsekin.

Kukaan ei tullut, kukaan ei välittänyt siitä, miltä hänestä tuntui, mikä häntä satutti. Kyyneleet vierivät hänen ryppyisiä poskiaan pitkin, ja jokainen ajatus lapsistaan ​​viilsi hänen sydäntään terävämmin kuin veitsi.

Hän muisti, kuinka lapset olivat kerran nauraneet hänen sylissään, kuinka he olivat juosseet kotiin koulusta, kuinka he olivat etsineet hänen neuvojaan ja hellyyttään. Ja nyt näissä muistoissa oli jäljellä vain tyhjyys, kylmyys ja yksinäisyys.

Hän puhui itsekseen toistaen sanoja, joita kukaan ei halunnut kuulla: «Näinkö rakkaus palaa?»

Päivät kuluivat hitaasti, ja Anna oppi elämään hiljaisuudessa. Hän katseli maailmaa ikkunasta, lintuja lentämään puutarhassa ja rukoili hiljaa, että hänen lapsensa muistaisivat hänet edes kerran.

Mutta vastausta ei koskaan tullut. Vanhuus ei tuonut hänelle rauhaa, vaan kylmän tyhjyyden, jota eivät voineet lämmittää edes muistot parempista ajoista.

Hoivakodissa hän jäi yksin ajatustensa kanssa, kyynelten ja tuskan kanssa, joita kukaan muu ei halunnut jakaa.

Hänen rakkaudelle omistettu elämänsä muistutti ihmissydämien hauraudesta ja siitä, kuinka joskus läheisimmät ihmiset pystyvät aiheuttamaan suurimmat haavat.