Viime kerralla kun heitin kepin, kaikki tuntui normaalilta. Hän juoksi kuin tuuli, hänen silmänsä täynnä valoa ja iloa, joka loisti jokaisella loikalla. Luna – uskollinen ystäväni, pieni kapinalliseni valtavalla sydämellä. Mutta sinä päivänä kaikki muuttui. Hän juoksi… eikä koskaan palannut. Sillä hetkellä en tiennyt, että se olisi viimeinen heitto. Kutsuin häntä, etsin jokaista pensasta, kuuntelin jokaista pienintäkin kahinaa. Mutta metsä näytti pidättävän hengitystään. Hiljaisuus – kerran lämmin ja miellyttävä – muuttui raskaaksi ja julmaksi.
Hän oli enemmän kuin vain koira. Luna tuli elämääni, kun olin melkein lakannut uskomasta ihmeisiin. Pieni turkkituppo, joka löysi paikkansa sydämessäni ensi silmäyksellä. Hän tunsi kaiken – iloni, tuskani, pelkoni. Ukkosmyrskyjen aikana hän piilotti nenänsä käsiini, ja aurinkoisina päivinä hän juoksi niittyillä tuntikausia tartuttaen jopa synkimmät ohikulkijat ilollaan.
Olimme liittolaisia kaikessa – kepposissa, seikkailuissa ja hiljaisissa illoissa takan ääressä. Minä puhuin – hän kuunteli. Ei siksi, että hän ymmärsi sanat, vaan koska hän tunsi niiden totuuden.
Hetki, joka muutti kaiken. Sinä päivänä hänen sydämensä pysähtyi. Tuuli tuntui vievän hänet pois lehtien mukana. Ja sydämeni… särkyi. Jäljelle jäi vain liikkumaton talutushihna oven vieressä. Vain hänen tuoksunsa vanhalla peitolla. Vain tyhjä tila jalkojeni juuressa.
Talosta tuli liian hiljainen. Liian tyhjä. Edes sateen ääni ei voinut täyttää tyhjyyttä. Odotan häntä – minä hetkenä hyvänsä kuulen hänen kyntensä kopsettavan lattiaan. Mutta hiljaisuus ei valehtele.
Muisto, joka elää ikuisesti. Luna oli ihmeeni, kohtalon lahjani. Ja vaikka hän ei ole enää rinnallani, hän elää jokaisessa hengityksessäni, jokaisessa sydämeni lyönnissä.
Sanotaan, että aika parantaa. Mutta on haavoja, jotka eivät koskaan parane täysin. Tiedän, että jonain päivänä tapaamme jälleen – missä ei ole kipua tai eroa. Siihen asti… kannan häntä sisälläni. Ikuisesti. Nuku rauhallisesti, Lunani. Olit valoni, pelastukseni ja uskollisin ystäväni.