Syysaamu torilla oli kylmä ja sumuinen. Jokainen askel märällä jalkakäytävällä kuulosti vaimealta, aivan kuin maa itse olisi osoittanut kunnioitusta yön aikana sataneelle sateelle. Ilma oli raskas, täynnä hajuja, jotka sekoittuivat ainutlaatuiseksi, lähes tukehduttavaksi seokseksi. Kostean pahvin löyhkä tuli laatikoista, jotka olivat peittymässä hentoon homeeseen, ja nuutuneet sipulit sekoittuivat raskaaseen, ahdistavaan tunnelmaan, joka leijui jokaisen kojun yllä.

Myyjät seisoivat hiljaa pöydissään, heidän katseensa tarkkaillen jokaista ohikulkijaa, mutta harvat uskalsivat pysähtyä. Oli kuin tori itse olisi odottanut jotain, mitä ei koskaan tulisi. Pysähtyneet kellot, kylmä tuuli ja harmaa taivas tekivät marraskuun torista paikan, jossa todellisuus kutistui karuksi tilaksi.

Takkeihin kääriytyneet asiakkaat liikkuivat kojulta toiselle, kasvot hattujen alla, ja silti kaikki tunsivat saman tunteen – tyhjyyden ja raskaan toivottomuuden tunteen. Joskus kuului vaimeaa naurua tai lasin särkymistä kojujen välissä, mutta nämä äänet katosivat välittömästi kosteaan ilmaan, aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Ja silti, kaikesta huolimatta, hajujen kaaoksessa oli tietty totuus. Kostean pahvin, nuutuneitten sipulien ja toivottomuuden sekoitus oli kuin syksyn sielun peili – raaka, epämiellyttävä, mutta todellinen. Ihmiset tulivat, joskus vain tunteakseen tämän karun todellisuuden, koskettaakseen jotain, joka muistutti heitä siitä, ettei maailma ollut pelkkää lämmintä valoa ja makeita tuoksuja.

Ja niin marraskuun markkinat jatkuivat. Joka päivä ihmiset tulivat ja menivät, jokainen kantoi omaa taakkaansa, ja silti heillä kaikilla oli sama tuoksu – syksyn tuoksu, unohduksen tuoksu ja hiljaisen, väistämättömän totuuden tuoksu.