Ehkä siksi niiden läsnäolo voi rauhoittaa meitä silloinkin, kun maailma tuntuu romahtavan ympärillämme. Eläin ei kysy, kuinka paljon rahaa meillä on pankkitilillämme, miltä näytämme tai olemmeko tehneet virheitä, jotka haluaisimme pyyhkiä pois muististamme. Sen sijaan se tulee ja laskee päänsä polvellemme tai vain istuu hiljaa lähellä, muistuttaen meitä yhdellä eleellä siitä, ettemme ole yksin.

Kun olin pieni, isoäitini kertoi minulle, että eläimillä on «puhtaampi sielu», koska ne eivät tunne valhetta tai teeskentelyn tarvetta. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän uskon siihen. Olen nähnyt koiria, jotka ovat odottaneet oven luona viikkoja omistajiaan, jotka eivät koskaan palaa. Olen nähnyt kissoja, jotka ovat kyenneet tunnistamaan surun ja käpertymään lähelle juuri silloin, kun kyyneleet nousevat ihmisen silmiin. Olen nähnyt hevosia, jotka muistavat ihmisen hellän kosketuksen, vaikka ne eivät ole ratsastaneet niiden kanssa pitkään aikaan, ja lintuja, jotka palaavat samaan paikkaan vuodesta toiseen, ikään kuin näkymättömän langan ohjaamina.

Heidän uskollisuutensa ei perustu siihen, mitä he saavat. Se perustuu turvallisuuden, rauhan ja luottamuksen tunteeseen, joka on ansaittava – ei rahalla, ei vallalla, vaan aidolla suhteella. Eläin tietää, milloin joku on lähellä. Se tuntee äänensävyn, käden kosketuksen, askeleen rytmin. Ja kun se muodostaa siteen ihmiseen, se pysyy hänen rinnallaan jopa synkimmissä myrskyissä.

Ystäväni sanoi kerran, että hänen koiransa oli ainoa olento, joka pystyi vetämään hänet ylös elämänsä synkimmistä ajoista. Hän herätti hänet joka aamu – ei työn tai velvollisuuden vuoksi, vaan itsensä vuoksi. Koira laittoi tassun koiran rinnalle, kun tämä oli maannut liian kauan paikallaan, ja katsoi häntä tavalla, joka sanoi jopa sanomatta sanaakaan: «Olen täällä. Tule.»

Ja ehkä tämä yksinkertaisuus on syy siihen, miksi arvostamme eläimiä niin paljon. Ne eivät teeskentele, ne eivät tuomitse, ne eivät tuomitse. Ne reagoivat tunteidensa mukaan ja rakastavat niin voimakkaasti, että se usein saa ihmisen miettimään, kykenevätkö he itse johonkin niin syvälliseen.

Joskus riittää, että pysähtyy hetkeksi ja huomaa, kuinka lemmikkimme halaa meitä, kuinka koira iloitsee paluustamme kotiin, aivan kuin emme olisi nähneet toisiamme ainakaan viikkoon. Tai kuinka kissa käpertyy tyytyväisenä vierellemme, kun istumme alas kirjan kanssa. Eläimet antavat meille kodin tunteen – eivät paikan, vaan läsnäolonsa vuoksi.

Mitä enemmän vuosia kuluu, sitä enemmän ymmärrän, että niiden rakkaus on yksi puhtaimmista asioista, joita voimme kokea elämässä. Ja kenties yksi arvokkaimmista. Koska eläin päättää rakastaa ihmistä ei sen vuoksi, kuka hän on, vaan koska se kerran ojensi kätensä ja osoitti hänelle ystävällisyyttä.

Ja se on asia, johon monet ihmiset eivät pysty.