Apteekin kirkas, armoton valo oli karua hänen silmissään. Anna halasi pientä tytärtään tiukemmin. Tytöstä säteilevä lämpö oli niin voimakasta, että hänen äitinsä tunsi pitelevänsä kytevää hiillosta. Lapsen posket olivat luonnottoman punastuneet, hänen silmänsä olivat puoliavoimet ja hänen hengityksensä oli raskasta, katkonaista kuiskausta.

Jono liikkui sietämättömän hitaasti. Kun Anna vihdoin saapui kassalle, nuoren apteekkarin valkoinen takki tuntui ylitsepääsemättömältä muurilta, joka erotti hänen lapsensa pelastuksesta.
Päätteessä näkyvä summa kuulosti kuolemantuomiolta. Anna laski kuumeisesti rypistyneitä seteleitä, vaikka tiesi jo, että se olisi surkean riittämätön.

«En anna sinulle lääkettä ilman täyttä maksua», apteekkarin ääni oli tasainen, ammattimaisen kylmä ja siksi vieläkin julmempi.
«Ole hyvä», Annan ääni väreili, kun hän tuskin pidätteli epätoivon kyyneleitä. «Hänellä on ollut kuumetta aamusta lähtien, hän on aivan tulessa… Tuon loput myöhemmin, vannon.»
«Säännöt ovat sääntöjä. Tule, kun sinulla on rahaa.»

Nämä sanat putosivat hänen päälleen kuin raskas laatta. Oman voimattomuutensa tunne tukehdutti hänet. Anna oli juuri kääntymässä ja kävelemässä ulos kylmään iltaan, epävarmana siitä, miten selviäisi tästä yöstä, kun pitkä hahmo ilmestyi hänen viereensä.
Iäkäs mies juhlatakissa astui eteenpäin. Hänen ryhtinsä ja harmaa partansa olivat jaloja, eikä hänen katseessaan ollut häivääkään hämmennystä – vain tyyni, horjumaton itsevarmuus. Hän ei väittänyt vastaan ​​tai valittanut. Hän vain ojensi kätensä ja otti reseptin.
«Ehdotatko, että äiti odottaisi, kunnes hänellä on rahat, vai kunnes lapsen tila pahenee korjaamattomasti?» Hänen äänensä oli hiljainen, mutta niin teräksisen arvovaltainen, että täydellinen hiljaisuus laskeutui apteekin ylle. «Hanki hänelle täysi hoito.» Apteekkari, nolostuneena raskaasta katseesta, alkoi hiljaa asettaa hengenpelastuslaatikoita tiskille. Mies maksoi edes vilkaisematta loppusummaa.
Annan kireällä ollut sointiväri katkesi. Kuumia kyyneleitä valui hänen poskiaan pitkin – tällä kertaa ei surusta, vaan rajattomasta, korviahuumaavasta helpotuksesta. Hän katsoi sattumalta tullutta pelastajaansa, kykenemättä löytämään sanoja ilmaistakseen sydämensä täyttäneen kiitollisuuden myrskyn.
Mies nyökkäsi vain tuskin havaittavasti, rohkaisevasti ja astui sivuun.
Anna käveli ulos apteekin ovista. Ulkona häntä tervehti viileä tuuli, mutta hän ei enää palelleet. Puristaen lääkepussia ja nukkuvaa tytärtään rintaansa vasten, hän tiesi: tänä yönä kuume laskee. Ja jopa kaikkein välinpitämättömimmässä maailmassa on aina tilaa yksinkertaiselle, hiljaiselle inhimilliselle ihmeelle.