Rico opiskeli ja työskenteli osa-aikaisesti yhdessä maan arvostetuimmista yliopistoista. Hän ei päätynyt sinne perheensä rahan tai oikeiden suhteiden ansiosta. Hän ansaitsi paikkansa – täydellä stipendillä ja ahkeralla työmoraalilla, joka ei koskaan horjunut.

Ricon arvosanat olivat luokkansa parhaimmistoa. Mutta omituisesti hän oli useimmiten pilkan kohde. Syy oli yksinkertainen ja epäreilu: hänen isänsä, Mang Thomas, työskenteli katujenpesijänä ja roskienkerääjänä.

Joka aamu Mang Thomas lähti ennen aamunkoittoa ja tarrautui jäteauton lavalle. Päivän aikana hän nosti raskaita säkkejä, keräsi muiden ihmisten roskia ja palasi kotiin hytisevänä. Illalla hänen vaatteissaan näkyi työn merkkejä – hikeä, pölyä ja kaupungin pistävää hajua. Ja juuri tämän vuoksi hänen ympärillään olevat näyttivät ajattelevan, että heillä oli oikeus nöyryyttää hänen poikaansa.

Rico pääsi sisään stipendin, ei perheensä rahojen ansiosta. Hän piti yllä korkeaa keskiarvoa eikä koskaan poissa tunneilta.
Kiusaaminen alkoi vasta hänen isänsä ammatin vuoksi.
Eräänä välitunnilla Jigs – ryhmän rikkain ja myös julmin poika – puhui kovaan ääneen. Hän korotti tarkoituksella ääntään, jotta kaikki kuulisivat:

«Hei, Rico! Mene pois! Haiset… roska-autolta!»

Luokka purskahti nauruun. Jotkut kikattisivat, toiset siirtyivät demonstratiivisesti pois, aivan kuin yksinkertainen sana voisi liata heidät.

Karen liittyi pilkkaan. Hän irvisti ja nipisti teatraalisesti nenäänsä:

«Ja kenkäsi… isä toi ne kaatopaikalta, eikö niin? Yök. Kuka tietää, mitä niissä oli!»

Joskus muutama sana toiselta riittää saamaan ihmisen tuntemaan, ettei heidän ponnisteluillaan ole mitään merkitystä.

Rico laski katseensa. Hän ei väittänyt vastaan ​​– ei siksi, että hän olisi samaa mieltä, vaan koska hän oli kyllästynyt selittämään itsestäänselvyyksiä. Kyllä, kengät olivat todella vanhat: hänen isänsä oli kerran löytänyt ne hylättyjen vaatteiden joukosta, pessyt ne huolellisesti, korjannut ne huolellisesti ja siistinyt ne kovettuneilla käsillään.

Myös Rikon reppu oli aika vanha. Ja hänen lounaansa oli usein melko yksinkertainen – esimerkiksi paperiin käärittyjä keitettyjä banaaneja. Hän ei hävennyt vaatimattomuuttaan, ennen kuin näki muiden tekevän siitä pilkan tekosyyn.

Luentojen jälkeen luokkatoverit näkivät joskus Mang Thomasin yliopiston porteilla – hän saattoi lakaista, kerätä roskia tai auttaa koulun ympäristön siivoamisessa. Ja joka kerta joku piti sitä vapaana näytöksenä.

«Katso, se on Ricon isä!» he huusivat kaukaa.

«Roskakuningas!»

«Hei, Rico, mene auttamaan isää – saatat löytää jotain hyödyllistä romuistamme!»

Sanat toistuivat päivästä toiseen.

Nauru oli kovaa, mutta myötätuntoa ei juuri koskaan kuultu.

Ricon tuska pysyi nauraville näkymättömänä.

Se sattui – kovaa ja syvää. Ei vanhojen kenkien tai yksinkertaisen aterian takia, vaan koska hänen isänsä työ muuttui nöyryytyksen tekosyyksi. Rico jatkoi oppimista, sinnikkyyttä ja eteenpäin menemistä, vaikka sisimmässään hänen täytyi rakentaa itsensä uudelleen jokaisen tällaisen «vitsailun» jälkeen.

Ja silti, tämä tarina ei ole vain pilkkaa. Se kertoo arvokkuudesta – siitä, kuinka rehellinen työ ei tee ihmisestä alempiarvoista, ja siitä, kuinka todellinen vahvuus usein kasvaa siellä, missä muut ajattelevat, ettei ole mitään syytä olla ylpeä. Joskus yksi vilpitön tunnustus riittää, jotta ihmiset vihdoin näkevät nimimerkin sijaan ihmisen ja hänen matkansa.