Miehen hautajaisten jälkeen sunnuntaisista hautausmaalla käynneistä tuli Annalle ja hänen kuusivuotiaalle tyttärelleen tuskallinen rituaali. Kantaessaan tuoreita kukkia Anna huomasi, että hänen tyttärensä otti aina mukaansa muutaman leipäpalan. Äiti oletti tytön ruokkivan lintuja ja oli iloinen siitä, että lapsi oli löytänyt viatonta viihdettä niin synkässä ympäristössä. Tämä rutiini jatkui kokonaisen vuoden, ennen kuin Anna päätti ottaa selvää, minne leipä oli katoamassa.

Yllätyksekseen hänen tyttärensä ei laittanut murusia maahan linnuille, vaan levitti ne varovasti viereiselle, laiminlyödylle haudalle, jossa oli vanha valokuva. Kun äiti kysyi häneltä, miksi hän teki näin, tyttö vastasi rauhallisesti vievänsä leivän «sille isoäidille». Hän selitti, että isänsä hautajaispäivänä hän oli nähnyt vanhan naisen istuvan tien varrella, joka näytti hyvin nälkäiseltä ja kerjäämässä ruokaa. Tuolloin tyttö antoi hänelle välipalan, ja nainen kiitti häntä kiitollisella hymyllä.

Anna vapisi, kun hänen tyttärensä lisäsi, että hän oli myöhemmin tunnistanut saman naisen haalistuneesta valokuvasta juuri tällä haudalla. Hautakiven kaiverruksen mukaan vanha nainen oli kuollut täsmälleen samana päivänä kuin Annan aviomies. Sillä hetkellä äiti tajusi kauhulla, ettei hän ollut tuona kaaoksen ja surun täyttämänä päivänä nähnyt yhtäkään vierasta, ja silti hänen tyttärensä puhui siitä täysin varmasti ja rauhallisesti, ikään kuin se olisi ollut normaali tapaaminen.

Tämä kokemus herätti Annassa sekoituksen pelkoa ja syvää tunnetta. Lapsellinen herkkyys ja sydämen puhtaus näyttivät hänelle maailman, jonka hän itse oli jättänyt oman surunsa tulvassa huomiotta. Vaikka hänen rationaalinen mielensä varoitti häntä jostakin yliluonnollisesta, tyttären näkeminen niin epäitsekkäästi huolehtimassa «nälkäisestä naapuristaan» herätti hänessä oudon sovinnon tunteen.

Siitä hetkestä lähtien Anna ei koskaan vastustellut. Joka sunnuntai he jatkoivat kävelyä yhdessä hautausmaan polkua pitkin, toinen kukkien kanssa miehelleen ja toinen leivän kanssa unohdetulle sielulle. Tästä hiljaisesta ystävällisyyden teosta tuli silta elävien ja kuolleiden maailmojen välille, auttaen heitä molempia voittamaan yksinäisyytensä ja tuoden pisaran toivoa suruunsa.