Adrián jäi seisomaan kuin naulittuna. Puiston äänet — lasten nauru, ohikulkijoiden askeleet, kaukainen koiran haukunta ja lehtien kahina tuulessa — kantautuivat hänen luokseen kuin ne olisivat kuuluneet toiseen maailmaan. Aika pysähtyi hetkeksi, venyen kahden sydämenlyönnin väliin. Kaikki ympärillä liikkui, vain hän ei.
Hän seisoi keskellä polkua, jota pitkin oli vielä hetki sitten kulkenut ajattelematta. Nyt hänestä tuntui, että jos hän ottaisi askeleen, jokin muuttuisi peruuttamattomasti.
[...]
